Aikansa kaikella

Nyt on ihan pakko saada purkaan tää paha olo johonkin, halkean muuten näiden tunteiden kanssa.

Ehkä se oikeasti vaan on niin, että kaikelle on aikansa... Et hetken aikaa kaikki on kivaa ja hyvin ja jeejee, mut et ehkä sitten pitäis oikeasti osata päästää irti. Ehkä sellasta asiaa kuin 'ikuinen ystävyys' ei oo olemassakaan. Mä en millään haluais myöntää, että me ollaan tultu tähän tilanteeseen, mutta musta alkaa hiljalleen tuntua, ettei mulla ole mitään muita vaihtoehtoja. Nykyään tää suhde syö enemmän mun voimavaroja kuin antaa mitään positiivista tilalle. Enkä mä haluais roikkua sellaisessa ihmissuhteessa, jossa mä en koe merkitseväni toiselle osapuolelle mitään... Mä vaan olen niin väsyny tähän kaikkeen. Väsyny odottamaan, ja väsyny pettymään joka kerta kun sitä odotusta ei sit palkitakaan. Mä en enää muista, koska tää ihmissuhde on viimeks tehny mut onnelliseksi. Enkä mä enää pitkään aikaan oo pysyny mukana laskuissa siitä, montako kertaa mä oon itkeny tän ihmissuhteen takia. Mä tiedän, etten mä oo itsekään ollu mikään pyhimys tässä suhteessa, oikeasti tosi kaukana siitä. Mä tiedän kyllä, että vähintään puolet meidän ongelmista on mun syytä. Mut ei se mun mielestä velvota mua roikkumaan suhteessa, joka tekee mun olon vaan huonoksi. Suhteessa, josta mä en enää tunnu saavan muuta kun ahdistusta, kyyneleitä ja rikottuja lupauksia. Mä en vaan osaa päästää irti, vaikka mä yritän. Mä yritän totutella ajatukseen elämästä ilman mun parasta ystävää. Tai ihmistä, joka oli mun paras ystävä monta vuotta. Ennen kun se muuttu joksikin, mitä mä en enää tunne.